Talking is mental walking

Charlie Chaplin pelkäsi koko elämänsä koska kukaan ei viitsinyt ymmärtää, oli helpompaa nauraa. Kyse on vakavasta asiasta, missä tekniikka pakottaa kulttuurit nöyrtymään johonkin joka ei ole ihmisyydelle milloinkaan oikein. Zizek on minusta ottanut mallia? Ehkä hänet on ns. luotu? Ehkä ei ollut Zizekiä ennenkuin minä aloitin? Kuten Naomi Kleinkin - ovat piilaakson tuotteita koska me tuotamme ja he rahastavat? * aito ei kopioi ketään *

Wednesday, January 24, 2007

Ero tai täydellisyyden pyrkimys?

Eroaminen tai luopuminen on asia, johon totutaan jo lapsuudessa.

Tai pitäisi pikkuhiljaa tottua. On siis hyvä ymmärtää, ettei tarvitse olla
täydellinen eikä ole pahaksi oppia sitäkin, että muut menevät ohi. Tai että
äiti jättää sen ajan, että käy kaupassa tai kampaajalla. Kaikki pitää siis kokea,
myös negatiiviset ja epämiellyttävät asiat. Niistä "säästyminen" voi tulla
myös kalliiksi myöhemmässä elämässä, mutta tämä ei tarkoita, että separaatiota
saisi kokea välinpitämättömästi - sillä on edelleen tärkeä rooli, mutta ei dikotoomisesti
sekään.

Kehityspsykologian mukaan on tärkeää, että separaatio on mennyt oikein sillä
yksilö, jonka separaatio ei sisällä traumoja kykenee sitten kantamaan aikuisen
maailmaa kun ei tarvitse olla lapsi. Tarvitse olla: on siis muuten tarve olla
lapsi jos se ei suoda lapsena. Jos on tarve olla sitä mitä ei ole saanut
olla, on siis tarve käydä läpi separaatiokin (?): Tähän voi sitten olla, että avio-
liitto ja rakas siippa joutuu tämän koetukselle. Ja entäs jos molemmat
tätä eron kokemusta vielä samanaikaisestikin tarvitsisi? Väärin koettu ero
vanhemmista kostaantuu siis myöhemmin, onko näin?

Väärin tarkoittaa henkisesti, ei siis välttämättä sosiaaliseti. Voi siis olla
nuorenakin tarhassa tai puistossa jos äiti/isä kykenee luomaan oikeaa
suhdetta sen tarhassa olemisen rinnalle. Jos taas lapsi "heitetään parkkiin"
eli pelkästään pois silmistä, tämä tunne väärästä separaatiosta muistuttaa
itseään sitten vanhempana? Näinkö? Mietitään hetken.

Tämä on siis yksi skenario: Erotaan kun on sisäinen tunne
kypsymättömyydestä eli juuri sen takia. Kypsymättömyys tarkoittaa sitä, että
ei ole saanut kohdata myös negatiivisia kokemuksia jotta voisi kypsyä.

Jälkeenpäin, siis kun avioero on ohi, saattaa tuntua sitten kuitenkin melkein
turhalta
: osch, miksi piti erota kun oli oikeastaan ihan jees liitto. Katuminen edustaa silti väärää pohdintaa: se eron antama kipu on edustanut
jotain syvempää tarvetta kuin se kiva liitto. Ei siis kannata katua koska jokin
muuhan, itseyteen liittyvää, meni paikoilleen siitä surusta.

Rakkaus on siksi usein vain koetuksella, joskushan se kestää näitä paskoja eron pakkoja.
Aika ei "minuus" edes tiedä itsekään kuka on, ja siksi yksilö toimii oikeasti vain vaistonvaraisesti, ja tässä suhteessa ihminen voi olla sekä nuori että vanha.

Selitysjutut ovat vain itsepetosta tai sitten eivät: tämä on täysin kiinni siitä,
tunteeko ihminen itsensäkään ns. tarpeittensa puolesta ja onko kasvanut oikeasti
täysi-ikäiseksi (voi olla 60-v. ja silti kypsymätön jos elämä on ollut pelkkää vaikeuksien välttelyä, hyvää kumartamista koko ajan...ei ole siis kohdannut ainoatakaan ongelmaa):

Pitää tietää kuka ITSE on ennenkuin voi mennä liittoon toisen kanssa
voisi sanoa.

Entäs jos nykyajan ihmiset jäävät tiettyyn infantiilisuusasteeseen,
ei separaatioongelmien takia vaan ehkä sen vastakohdasta oikeasti: Jos ei saa
ikinä tuntea surua lapsena tai minkäänlaista negatiivista tunnetta (Psykologian
suuntaus, ks. Fairbairn).

Silloin niittenkin tunteiden harjoittelu jää vasta myöhemmäksi elämää?

Hmm mietitään tätäkin.
Sekä separaatiolla tapahtumana että negatiivisten tunteiden harjoittelulla
tapahtumana on siis hyötyä kun ne tulevat oikeissa kohdissa elämää ja
vievät sopivan määrän energiaa tappamatta luottamusta tai uskoa.

On siis hyvä treenata negatiivisiakin tunteita sillä silloin ei tarvitse
ärsyyntyä sitten jokaisesta asiasta kun on aikuinen. Tämä on se juttu, dear.

Tätä voisi siis kutsua tunteiden kontrolliksi joka ei siis tarkoita sitä tunne-
kontrollia jota kirkko ohjaa: jossa autenttisuus on siis vaarassa! Nyt pitää
tajuta mitä tämä tunteiden kontrolli oikein on; se ei ole omien tunteiden
kieltämistä vaan se on omien tunteiden tuntemista. Sen jälkeen niitä voi kontrolloida
jos on riittävän kypsä. Epäkypsä ei siis kykene oikeaan kontrolliin, ja tämä on
tärkeä juttu koska ihan hyvät ihmiset, tosi hyvät ihmiset, mokaavat sitten näissä
tunnejutuissa sosiaalisessa yhteydessä vain sen takia, että heillä on ollut huono
lapsuus tai epäkypsä äiti. Mutta subjektiivisuuden lisäksi on toinenkin juttu:
Objektiivisuus ja sen ilmentymät:

Tunteiden kontrollin lisäksi kyse on siksi myös abstraktiokyvystä, kyvystä ajatella teoreettisesti (ja tässä yhteiskunta on muuttunut virtaviivaistetummaksi koko
ajan):

Jean Piaget kertoi vaiheista, joiden aikana separaatio tapahtuu ns. kypyys-
mielessä ja näitten aikana myös abstraktiokyky kasvaa. Lapsi, joka on saavuttanut
tietyn kypsyyden tason kykenee ymmärtämään mm. että lasi,
joka on pitkä ja kapea näyttää sisältävän enemmän vettä kuin se
viereinen lasi, joka siis sisältää yhtä paljon, mutta jonka leveys on
suurempi ja siksi lasin reunat eivät näytä täyttyvän yhtä paljon.

Lapsi yli 5 v. tajuaa, että molemmissa laseissa on yhtä paljon vettä ja se
mikä vaikuttaa on lasin muoto! Se siis vaikuttaa sisältöhavaintoon ja sen
tajuntaan. Tämä on äärettömän tärkeä pointti, älä tätä unohda sillä
tämä formaatti/substanssi on juuri näin muissakin yhteyksissä kun vuorenvarmasti
ollaan kaikenlaista mieltä, mutta kun kypsymätön 61-vuotiaskaan ei tajua, että
näkee väärin koska kypsyys on jäänyt johonkin sanoisiko 27-v. tasolle?
Jotkut abstraktiokyvyt vaativat kypsymistä koko elämän, pienin askelein.

Tämän voin tarkentaa akateemisesti myöhemmin: minä näen
muodot ja näen miten oletettavasti muutkin ne (väärin tai kaksiulotteisesti)
näkevät mutta tämä on vaikea tehtävä, eli todentaminen on hankalaa,
koska se vastaa sitä, kun pitäisi kertoa värisokeille ihmisille,
etteivät näe sinistä ja vihreää kuten minä. Miten kertoa väreistä muille, joiden
silmät eivät ole ikinä niitä nähneet? Värithän edustavat heille tuttuja,
ehkä harmaita alueita, ja ovat yhtä todellisia kuin siniset tai vihreet minulle,
ja vihastuvat kun joku tämmöinen
väittävä bitch tulee ja väittää....grrr voisitkos
olla vähän hiljaa, sanotaan minulle. Okay okay, päästä silti ulos - minä tukehdun
kun viisivuotiaat pitävät lukittuna kaapissa kun itse eivät näe sitä mitä
minä. Päästäkää ulos aikuisten luo. jonnekin missä on aikuisia, siis
abstraktiokykyisiä ihmisiä. Se (!) on nyt tarve - leikin varjolla.

Tämä on siis havainto, joka on siis myös tajuttava: ei siis riitä, että
näkee. Nyt ei enempää, mutta olisin halunnut kertoa miten
avioliitto toimii kun on vastakkainen tilanne: on siis erottu oikein
äidistä jne mutta kun kaikki on perfect: mitä sitten? Jääkö mitään
rakastettavaa enää ns. vaimolle/miehelle jos tuo toinen on
äitinsä 100% rakastama eikä mitään syvää psykologista tarvetta enää ole
mihinkään? Sellainen lapsi tai aikuinen näet helposti rupeaa
elämään omaa rekursiota tai itseyttä sisäänpäin, elämään
omaa maailmaa sisäänpäin eikä enää anna (eikä tarvitse myöskään).
Antamisella tarkoitan halua olla toiselle hyvä, jos se oma vastavuoroisuus
ei huomaa tätä ja empaattinen kyky on siksi poissa tai unohtunut? Mieti sitä.

Avioliitosta tulee ystävyysavioliitto sillä täydellinen on täydellinen eikä siihen
enää toista puoliskoa tarvita muutakuin esteettisesti; täydentämään noin
niinkuin valokuvan tyyliä.
Täydentämään silittämistä, ruoanlaittoa ja
pyykinpesua mutta ei lainkaan tarvetta miettiä ja pohtia,
ei suudella, ei halata, ei rakastella muutakuin
fysioloigsesti jne jne: täydellinen ei enää a n n a eikä p y y d ä ,
ei keskustele eikä häiritse: täydellinen
on saavuttanut oman täydellisen pisteensä joka
ulospäin näyttäytyy tosi upeana: mutta entäs siippa?
Siippa on siinä niin kuten henkilökunta oli maalaistaloissa
ennen. Saa kiitosta ja olla salongissa
mutta ei saa kunnioitusta sillä tämä täydellinen rakastaa
äitiään ja itseään: ei ole tarvetta enää ulkopuoliselle suhteelle
myöskään avioliittoa siis.

Tästä ei paljon välitetä, on ikäänkuin hienompaa olla tämä täydellinen
vaikka samallahan tämä henkilö vain vangitsee toisen osapuolen liitossa,
eikä halua antaa vaikka ei otakaan. On siis itsekkäästi täydellinen ja kykenee
olemaan upea koko ajan, ei itke, ei naura, ei kaipaa eikä runoile.
On vaan koko ajan, se oma itseys on siis niin
kova juttu, että se on ihan sellaisenaan riittävä. Saa ollakin, se
on siis oikea päätepysäkki mutta ei saa tuomita
sitä joka jää vaille.

Se on vankilatila jossa on mahdollisuus
elää mutta ei luo yhteenkuuluvuudentunetta! Ei luo sitä
naurua, sitä iloa, sitä yhteiseloa eikä sitä
rakkautta mikä pitäisi olla jokaisessa oikeassa suhteessa
vaikka niitten kierrokset ovat vanhemmiten
hitaammin toistuvia. Nuorena siis tapahtuu koko ajan,
ja vanhemmiten harvemmin mutta aidossa
anna/ota -suhteessa on silti olemassa tämä halu pitää toista hyvänä.
Jos se puuttuu se ei ole sen vika
joka kaipaa läheisyyttä vaan sen, jolla ei ollut enää tarvetta koska
äiti rakasti ikäänkuin kaiken pois.
Otti ja huolehti kuten curling-äidit mutta samalla kasvatten.

Täydellisyys on siis huono tila kun on
kyse parisuhteesta, ellei molemmat ole samanlaisia?

0 Comments:

Post a Comment

Links to this post:

Create a Link

<< Home