Semanttinen äly

on hitaasti kehittyvä eikä sitä saavuteta Quick-fix ulkoaoppimalla.

Kouluissa äidinkielen opetuksessa on monta vanhanaikaista metodologista aluetta, joihin ei vaan tule muutosta:

1. Kaikki opettajat ovat aina samalla äidinkielen opettajia, eli voivat puuttua kieleen ja myös innostaa lukemaan erilaisia kirjoja, joiden kautta jokin vaikeampi tai teoreettisempi asia käy paremmin ilmi. Tarkoitan siis kaunokirjallisuuden avulla.

Opettajat ovat aika mekaanisia nykyisen opetussuunitelman edessä, joka määrää hyvin pikkutarkasti lähes kaiken.

2. Mitä enemmän pyritään kontrolloimaan opettajakunnan opettamista tietyn annetun muotin mukaan, sitä harvemmalle se sitten oikeastaan sopii, koska se on suunniteltu jonkun ikäryhmän/ryhmän oman ajattelun mukaan. Omnipotentit kun kuvittelevat, että heidän oma ajattelun struktuuri vastaa myös muiden struktuuria: mutta siinä ajattelevat lähtökohtaisesti väärin. Ihmisten konstruktio tapahtuu heidän oman persoonallisuuden mukaan, ei jonkun toisen tai jonkun opetttajan persoonan mukaan. Se unohtuu.

Luovat opettajat ovat tämän takia ainakin turhautuneita.

3. Tämän päivän ongelma on siis vapaus/kontrolliasteessa
ja meillä Suomessa kun ollaan niin pikkutarkkoja, niin pikkutarkkuus sitten syö vastaavasti ulos aloitekykyiset ja innostuneet. Lapsi pesuveden kanssa ulos -syndrooma.

4. Silti opettajat kyllä haluavat mielellään lisää kirjallisuutta ja toivovat enemmän kirjoja myös koulun kirjastoon.

Ymmärretään ongelma mutta kädet ovat sidotut yhä kummallisempiin ja kummallisempiin järjestelyihin, joihin ei taida tulla mitään loppua.

Opettajavirka on pian kverulantti-homma: sinne tulee ne, joilla ei ole minkäänlaista kutsumusta vaan pelkästään suostuvat istumaan puun ja kuoren välissä ilman palkkaa.

Kouluhan on se paikka jossa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat ja tämän takia on niin outoa kun politiikka pyrkii tekemään jokaisesta alasta oma taistelu-
areenansa.

5. Kirjallisuus on harvoin taktista ja sen takia sitä ei ehdoteta mikä on valtavan sääli. Sääli, ettei ehdoteta siis. Taktisuus on koulussa turhaa mutta kasvavia nuoria yritetään hyödyntää ja heihin yritetään piilovaikuttaa eri keinoilla niin hyvää kuin huonoakin.

Fenomeeni "taktisuus" muistuttaa kvarttaalikapitalismin jatkuvaa menettämisen pelkoa.
Ja siitä ei laatu nouse, pikemminkin päinvastoin.

"Tulla nyt siksi miksikä On" - se on pian aivan mahdottomuus sillä vaatimukset haluvat muokata jokaisesta yksilöstä politiikan mukaiset robotit itselleen.

Siltä jo tuntuu eikä koulu alueena houkuta kunniahimoisia enää. Siitä pitäisi alkaa?
Miten palauttaa koulun missio sekä intrinsikaalisena että instrumentaalisena opinjakajana. Ei pelkästään teknistä osaamista vaan myös semanttista, jonka avulla maailmankuva avautuu.