päiväkirja

"Peltojen kuningas"
2 kommenttia - Näytä alkuperäinen teksti
Tiivistä kommentit
Homo Garrulus sanoi...
Minä muistan lapsuudestani Ozin tarinan kiehtovana ja kun juuri olivat vetämässä sen uudelleen toisella konnotaatiolla kuin se alkuperäinen sanoin sen ääneen.

Pelottelin. Ei tullut.

Naisten johtajuutta tarvittaisiin Mummo, mutta kuninkaat eivät anna tai päästä läpi. Haluavat olla kuninkaita, ja se ei muutu. Meilläkin kävi tietotekniikkapoju, joka aina sanoo kun sisään tulee, että hänkin haluaa tämmöisen asunnon. Meillä on 180 neliötä mutta isot huoneet ja siksi epäkäytännölliset huoneet ovat enemmän silmälumetta kuin jotain, josta pitäisi olla kateellinen. Minä sanoin, että emme ole saaneet rahaa mistään muusta kun kukaan muukaan. Ostimme ensimmäisen asunnon 450.000 fim eli alle satatuhatta euroa tänä päivänä. Se oli suuri yksiö tällä alueella, jossa hinnat olivat muuta keskustaa aivan toista luokkaa: tämä oli puliukkojen paikka ja tänne ei kunniallinen tullut.
Me ostimme ja sen kämpän möimme kun oli korkeasuhdanne ja saimme n. 900.000 mistä tuli siis suurin voitto. Kaksi vuotta myöhemmin samat asunnot maksoivat taas n. 400.000 eli ei mitenkään rahalla vaan tuurilla möimme oikeaan aikaan 90-luvun lamassa. Sitten saimme sillä hinnalla ja vähän vain lainaa kolme huonetta ja keittiön. Siinä laspet kasvoivat kunnes isompi oli menossa yläasteelle.
Me löysimme taas tuurilla kämpän eli tämä missä asumme enkä muista mitä maksoimme mutta huoneistofirma oli sen laman aikana myyneet niin vähän isoja, että tästä tippui 500.000 hinnasta sen takia, että he halusivat myydä ja toinen halusi myös myydä eli asunnon entinen omistaja tarvitsi rahaa ja jälleen oli lama ja saimme taas paremmat siitä entisestä ja tämä laski lähes päittäin kun laina tuli väliin. Oli siis ihan normaali diilaus; en tiedä paljonko ihmiset maksavat asunnoistaan tänä päivänä keskustassa mutta paljon.

Joten - ei tarvitse olla kateellinen - ja sen sanoin sille puolalaiselle pojallekin, ettei tartte kun olla taitava vaan itse: vassåguu vaan kun rupeaa miettimään milloin myy ja milloin ostaa ja mistä.
Mutta ei, ne vaan HALUAA

JA SEN HALUN TAKIA SAA SITTEN OLLA VÄHÄN NIIN JA NÄIN MORAALIN SUHTEEN??

Tätä olen pohtinut tässä veijareiden maassa.
Kuninkaat siis seisovat vaan - ja antaa kaiken tapahtua. Se on sääli.

4. helmikuuta 2010 11.16

Homo Garrulus sanoi...
Tämä iso asunto on ollut lian happamaa monelle mnun ystävttäreni, ja heitä kalvaa ja risoo, että meillä on oikea ruokasali. Jumalaut että heitä pännii ja kun minä täytin 50 minulla ei ollut enää ystäviä koska koko tämä suuri simputus-hävyttömyys mikä kohdistui minuun oli alunperin ehkä suurimmilta osiltaan kateutta, myös äidiltäni joka on paha sanoa. Äitini toi minulle vain halpoja pikkutavaroita tai useimmiten vain siivousvälineitä ja tokaisi happamasti, että siinä on sulle, jospa siivoisit (mielestäni meillä on siistimpää kuin hänellä itsellä mutta sitä kateellinen ei aio nähdä).
Mieheni äiti taas oli vaan tyytyväinen että sain nokkiini, olinhan vienyt hänen poikansa. Joten hän taas aina näyttää naistenlehtiä ja kysyy pienellä ivallisella hymyllä, ettenkö lukisi niitä kun tuo filosofia ei taida oikein onnistua (tukahdettu nauru...).

Olen siis v-mäisten naisten välissä elänyt jotka löysivät toisensa tästä vielä. Hyväksikäytetty mieheni nautti tietysti siitä leimasta mitä häneen laitettiin ja se tarttui sitten kaikkiin muihinkin. Saivat sitten yliopistonkin sanomaan, että olen sairas ja hullu ja ties mitä - enkä löytänyt yhtään ihmistä, joka olisi voinut nähdä elämäni minun silmilläni. Meinasin kuolla, meinasin tappaa itseni tai se rupesi tulemaan yhä useammin ajatuksiin - mutta rakkaus lapsiini esti. Olen kirjoittanut tästä, en ole saanut ketään ymmärtämään.

Minä en välitä huoneista. Minä olen ihmisläheinen ja olisin vain halunnut työyhteisön; ystäviä. Sain huoneiston ja vittumaisia ihmisiä ympärilleni. Kaikki.

Nyt en enää välitä. En enää voi saada työtä kun en tähänkään asti. Aina on joku besserwisser joka tykkää, että onpas kivaa kun voi teroittaa omia kynsiä tai känsiä tuossa tyypissä, eli hyödyntävät ja hyväksikäyttävät ennenkuin se tulee kognitiiviseen aivokoppaan. On siis niinqu herkullisempaa kun voi vähän madaltaa entistä madallettua (ja uskovat, että kait siinä nyt joku syy on ollut joo joo) ja niin korottavat itsensä sillä, että repivät ja auttavat repimään.

Näin on mennyt. Tieto on joka kerta varastettu, elämä pilattu - iso koti vaan on. Mutta tyhjä, enkä minä ole ikinä ollut spräädääjätyyppi mutta kun mies välttämättä (!) ja hänen äitinsä (!) välttämättä halusivat asua
- hienosti
- kalliisti
- keskustassa eikä missään maalla (mistä ovat kotoisin, tosin kun minä)
niin siinä sitten asuttiin ja tämä patti teetti sen, että minä jouduin priorisoimaan tupperwarea kun lapset olivat pieniä koska raha ei olisi riittänyt. Olimme silti mitoittaneet tämän kaiken kahden palkan kannalta. Kun ystävättäreni (kivat!!) eivät saaneet meidän avioliittoa rikki, joka oli heidän kateellisuuden tavoitteena, niin jättivät kokonaan. Mies joka sanoi auttavansa kun olin jo niin mäessä ja peloissani ja onnettomana, raiskasi jonka jälkeen hän raportoi mafialle, että olen helppo nakki ja sen jälkeen hän sai sekä ilmaisen mökin itäsuomesta että paikan kauniaisissa. Oli ennen sitä menossa suoraan viemäristä, mutta minun kiusaamisen jälkeen hän sai paremmat oltavat. Omat teot hän selitti, että olen sairas. Tajusin kun hän sanoi samaa toisesta naisesta, jolle varmaan oli tehnyt samat temput. Opittu jossain Länsisuomen pikkukaupungissa..ja sen jälkeen saaavat kaikki muut pikkukaupungin kompleksiset siat katsomaan vihaisesti minuun.

Juristi olisi ollut tarvis joskus 5-10 vuotta sitten. Mies ei välittänyt, pyh. Hänen oma elämähän meni upeasti, mitä minun elämästä nyt mitään. Pyh.
Perheväkivalta ylläpidettiin mykkäkoululla.Mies ei puhunut ,ei mitään ja raivostui väärällä lailla kun minä taas olin oikeutetusti vihainen lapsille. Mies asettui lasten puolelle, kuin raukkis. Lapset jopa tajusivat senkin; fiksut tytöt.

Olin yksin. Olen yksin. Iso koti - turhaan sitä kukaan kadehtii tai raiskaa minut sen takia. On siis hirveä maailma eikä saa sanoa.

4. helmikuuta 2010 12.42